Saimaan puhurinorppa, joka myös pirunnorppana ja paskahallinakin tunnettiin, on paitsi osa menneiden aikojen luonnonmaisemaa, myös osa Suomen kulttuuriperintöä. Harvemmin on mikään eläinlaji yksinään kerännyt niin rikasta mytologiaa ympärilleen, tai saanut aikaan samankaltaista inhonsekaista pelkoa alkuväestön keskuudessa. Lajin uskottiin kuolleen sukupuuttoon 1800-luvun puolivälissä, Lapin väen suureksi helpotukseksi, mutta nyt Saimaalla tapahtuu taas. Alueella on tehty erinäisiä havaintoja, jotka viittaavat puhurinorpan läsnäoloon. Nyt, me tutustumme tämän todella ainutkertaisen lajin olemukseen, sen anatomiaan ja elämäntapaan. Olemme koonneet perinnearkistoiden kätköistä kaiken olentoa käsittelevän materiaalin, ja koonneet siitä tämän yhteenvedon. Tällä raportilla, ja tukevalla halolla aseistautuneena, kuka tahansa Teistä voi tehdä historiaa, ja löytää tämän puolilegendaarisen pedon historian kätköistä.

Puhuri- tai pirunnorppa, on mitä ilmeisimmin risteytys tavallisen norpan, ja jonkin aivan muun välillä. Mikä tämä toinen olento on ollut, ja miten risteymä on tapahtunut, on mysteeri johon meillä ei kenties tulisikaan olla avaimia. Vanha kansa syytteli aikanaan tapahtuneesta vuoroin pirua, vuoroin naapurikylän vähäväkistä Aladobos-poikaa. Joka tapauksessa, puhurinorpan ruumis on pääpiirteiltään tavallisen norpan kaltainen, muutamilla sävähdyttävillä poikkeuksilla.

Tämä sairaalloinen anatomia on jo staattisessa muodossaan tarpeeksi sekoittamaan pasmat biologilta jos toiseltakin. Muunmuassa Bölen yliopiston tutkija Oiva Kutka veti henkeensä kaksi pullapitkoa ja paperipainon nähtyään ensimmäisen kuvan puhurinorpasta. Silti, olento saa täysin uusia ulottuvuuksia kun sen anatomiaa tutkitaan funktionaaliselta kannalta, ja sen toimintaperiaate selviää.

Koska paskahallin ruumis soveltuu lähinnä uppoamiseen, se viettää aikansa kivien päällä, auringonpaisteessa. Miten se näille kiville, usein kauaksikin rannasta, pääsee, on mysteeri itse kullekin, erityisesti niille jotka jopa kaksikymmenmetrisillä seipäillä kävivät näitä elikkoparkoja aikoinaan tökkimässä veteen, maisemia pilaamasta. Kiville päästyään, paskahalli ei niiltä hevin lähde. Huomattavalla ruumiinmassallaan (jopa 250 kiloa) se painautuu kiven muhkuraista pintaa vasten, antaen ruumiinsa eritteiden kiinnittää itsensä siihen samaan tapaan kuin lepra tarttuu eläkeläiseen. Paskahalli tulee näin kuin osaksi kiveä, naamioiden itsensä.

Saatuaan itsensä tukevasti maadoitettua, paskahalli keskittyy saalistamaan. Tämän se tekee makaamalla paikallaan täysin liikkumattomana. Vain ajoittaiset kaasunpurkaumat ja spastiset nytkähdykset viittaavat jonkinlaiseen orgaaniseen toimintaan. Osana kiveä, pirunnorppa odottaa kunnes tarpeeksi lähelle lentää lepokiveä etsiskelevä lintu. Tällöin sen ainutkertainen saalistusrefleksi aktivoituu.

Puhurinorpan suu avautuu rusahtaen valtaisaksi, ja sen sisällä oleva tyhjiö alkaa kiskoa lintua (jopa albatrosseja) sisäänpäin. Sisäinen tyhjiö syntyy puhurinorpan päästäessä suuria määriä kaasua peräpäästään. Jos lintu räpiköi vastaan, tekee olento itsestään eräänlaisen tuulitunnelin, jonka jatkuvan vedon voimasta lintu imeytyy sisään. Ääni on usein valtaisa, kumea valitus. Tällaisen rasituksen aikana saattaa puhurinorpasta lentää puoliksi sulaneita kappaleita ympäristöön, mutta tavallisimmin kynsiä, luita ja tahraantuneita höyheniä.

Vedettyään linnun sisään, puhurinorppa antaa sen ensin tukehtua, ja sitten sulaa valtaisissa sisäisissä onkaloissaan. Johtuen sisätilojen laajuudesta, saalis saattaa olla elossa vielä useiden kymmenien minuuttien päästä. Tämän jälkeen ilmanpuute saa sen silti tuupertumaan, ja valumaan vatsahappoaltaan pohjalle. Sieltä sen sulamattomat osat sitten purkautuvat geysirmäisten kaasusuihkujen mukana takaisin auringonvaloon. Osa näiden purkausten ulos puskemasta materiaalista sataa takaisin puhurinorpan, ja erityisesti tämän perän päälle. Nämä kivettyvät auringossa osaksi olennon kehoa, lisäten sen muhkuraista profiilia entisestään.

Pirunnorppa ääntelee harvoin, mutta antaumuksella. Suurin osa sen päästämistä äänistä syntyvät, toisin kuin useilla eläimillä, ilman syöksyessä sen kurkusta sisäänpäin. Pirunnorppa on tälläkin tavoin varsin takaperoinen olento. Äänivalikoimaan kuuluu joukko erilaisia valituksia, joiden oktaavi saattaa vaihdella villisti ulvonnan aikana. Norpan purkauksista aiheutuvia ääniä on verrattu suureen vihaiseen käärmeeseen tai vauhkoontuneeseen karjalaumaan. Tässäkin vaihtelut ovat siis huomattavia.

Paskahallin lisääntyminen on meille armeliaasti tuntematon asia. Kristiinankaupungin jesuiittaopiston tutkija, Stig Guttaberka, on silti esittänyt seuraavanlaisen hypoteesin ankarien hallusinogeenien vaikutuksen alaisena. Norpan lihassa olevat muhkurat ovat itseasiassa eräänlaisia pseudopodeja, jotka suotuisissa olosuhteissa hitaasti ja maiskahtaen irtoavat olennon ruhosta, mätkähtäen veteen. Vedessä ne uppoavat mutaiseen pohjaan, josta ne saavat seuraavan talven aikana ravintonsa. Kun jäät keväällä lähtevät, pohjamudasta pullahtaa pinnalle nuori puhurinorppa. Vaikka teoria onkin villi, se selittäisi puhurinorpan ruhon koostumuksesta ja hajusta asian jos toisenkin. Se myös selittäisi miten laji, jonka voi perimätiedon mukaan peloittaa hengiltä omalla kuvajaisellaan, pystyy lisääntymään.

Minä tarjoan, yhteistyössä Acid Cineman kanssa, sata markkaa ja Jallun vuosikerran sille joka ensimmäisenä tuo elävän puhurinorpan Tony Halmeen kylpyammeeseen. (Huom: Kuvatodisteet tapahtumasta pakollisia.) Sille joka tuo puhurinorpan Meille, tarjoamme pappa-Lugerista ohimoon sekä niskaan. Kertauksena: etsiessänne tätä Suomen Loch Nessin petoa, muistakaa siis seuraavat tunnusmerkit:

1) Ruttohaudan tuoksu.

2) Kiviin liistautuneet tahrautuneet höyhenet.

3) Nukkamainen jäte norppien lepäilykivillä.

4) Lintukannan dramaattinen romahdus.

5) Pelokkaat ja pahoinvoivat paikalliset.

6) Hermostuneet norpat.

Seuraavalla kerralla: Rankkimolukki.