Prologi: Kuka kumman Dj Jonde?

Minna Lehtinen pyyhkäisi hohtavanvaaleat kutrinsa silmiltään sirolla kädenliikkeellä. Sitten hän kipitti korkeat korot asfalttia vasten kopisten kohti kustannusyhtiön lasiovea. Vielä nopea vilkaisu kalliiseen rannekelloon. Sitten tuo hemaiseva kustannustoimittaja sukelsi toimistotalon uumeniin.

Sirot sääret halkoivat ilmaa kiihtyvällä vauhdilla. Minnan pomo oli allerginen kaikelle leväperäisyydelle. Näihin tuo johtohahmo sisällytti myöhästymiset, palkankankorotukset, sairaslomat kuin äitiysvapaatkin. Minnan otti kasvoilleeen viattoman ilmeen. Hän avasi maisemakonttorin oven.

-Turrrrkasen tyttö! Takavasemmalta jyrähtänyt ärjähdys melkein kuuroutti neidon.

-Niin, pomo?

-Se oli viimeinen kerta, kun myöhästyit! Pomo kiskaisi ilmaa keuhkoihinsa ja jatkoi entistä punaisempana.

-Nyt napsahti sellainen nakki, että muistat sen vielä silloinkin kun olet ollut naimisissa kymmenen vuotta jonkin arkiArskan kanssa, syötät lapsiasi ja murehdit vyötäröilläsi lainehtivaa selluliittimerta!

Minnan ilme ei värähtänytkään. Pomo oli kirjoittanut ammatikseen kuusivuotiaasta ja käytti kieltä, joka olisi lyönyt laudalta kenen kynäilijän hyvänsä. Minna nielaisi ja tukahdutti naurun. Sitten hän kysyi arasti:

-Mitähän hommaa olet ajatellut?

-Täällä laatikon pohjalla on lojunut liian pitkään tämä paikallisen pikkujulkimon, DJ Jonden elämänkerta-aihio. Se on todella surkea, mutta haluan että käyt puhumassa sille Jondelle.

-Kuka kumman Jonde?

-Se on joku kiertävä DJ. Ihan ihme hiippari, jos minulta kysytään. Mutta jos saat raavittua kasaan edes jonkinlaisen ohuen opuksen, niin kyllä se nyt julkaisuun menee.

-Miten niin?

-Meille ei ole tarjottu yhtä kunnon kirjanaihetta kolmeen kuukauteen. Jos kohta ei saada painokelpoista tuotetta ulos, päädymme vielä kokkikirjakustantamoksi!

-Oho! Ajatus kouraisi Minnaa mahanpohjasta.

-Tuossa on kaverin osoite. Tyyppi asuu tuolla slum..esikaupungissa. Menet sinne ja kursit kokoon jonkinlaisen hyvin löyhästi elämänkerrallisen tarinan lyhyistä episodeista. Siinä pitää olla paljon toimintaa ja yllättäviä juonenkäänteitä. Ja nopeasti! Saat viikon aikaa.

-Selvä!

-Ja muistat sitten kirjoittaa muistiinpanoja, vaikka se kaveri kertoisi minkälaisia satuja hyvänsä. Nyt ei ole varaa nirsoiluun.

-Ok. Olen jo menossa!

Minna suuntasi askeleensa takaisin ulko-ovelle edes käymättä omalla työpisteellään. Kun pomo oli tuolla päällä, oli parasta toimia. Neito kipitti nopeasti takaisin tyylikkäälle urheiluautolleen ja pöraytti oitis kohti laitakaupunkia.

Perille saavuttuaan Minnaa epäilytti. Olikohan viisasta tulla tällaiselle sotatantereelle upo-uudella isukin lahjoittamalla sportti Mersulla? Epäröiden nuori nainen askelsi kohti lapulle kirjoitettua osoitetta.

Rapistuneen kerrostalon käytävillä haisi pistävälle ja nurkan takaa kuului vikinää. Rottia! Kylmät väreet tanssahtelivat pitkin Minnan selkäpiitä. Askeleita kiihdyttäen hän saapui viimein ovelle jossa luki J. Virtanen.

Oven avasi virttyneeseen pikkutakkiin ja nuhjuiseen kravattiin sonnustautunut hahmo. Minnan nähtyään miehen ilme kirkastui ja kasvoille ilmestyi leveä virne. Vaikka hepulla oli aurinkolasit päässä sisälläkin, Minna vannoi Jonden pupillien laajentuneen hieman.

-Hei! Minä olen Minna Lehtinen Kelpo Kustannus Oy:stä. Tulin hieman muokkaamaan lähettämääsi elämänkertaa. -Oho! Sepä hienoa. Minä olen Jonde. Käy ihmeessä peremmälle.

Minna astui epäillen sisälle huonokuntoiseen kaksioon. Mies viittasi hänet istumaan sohvalle joka olisi voinut nielaista kokonaisen armeijan.

-Eikö olekin mukava sohva?

-Onhan tämä.

-Löysin sen tuolta nurkan takaa, roskisten vierestä.

-Jaaha. Vai niin.

Minna taisteli hetken kuvotusta vastaan. Sitten hän meni suoraan asiaan.

-Jos sinulle sopii, niin aloitetaan.

-Selvä

-Jos vaikka kertoisit vähän lapsuudestasi.

-Minun täytyy varmistaa yksi asia. Ethän nyt varmasti ole sosiaalihuollon lähettämä psykologi?

-En toki.

-No sitten. En oikeastaan halua kirjaan mitään lapsuudestani. Meillä ei mennyt silloin oikein hyvin. Äitini erosi miehestään ja muutti lapsuudenkotiinsa Tyrnävälle. Sitten hän lähti Ruotsiin työn perässä ja jätti minut isovanhempien huomaan. Mummo ja vaari olivat jo melkein sen…seitsemänkymppisiä eivätkä oikein voineet huolehtia minusta.

Minna raapusti muistiinpanoihinsa: lapsuudesta ei mainittavaa. Sitten hän nyökkäsi Jondea jatkamaan.

-Joten minusta tuli aika rasavilli tenava. Varastelin autoja 13 vuotiaana. Kempeleen poikakotiin minut lähetettiin vasta, kun olin polttanut naapurin ladon.

Minnaa epäilytti jo koko homma. Lisäksi hän tunsi huolta autostaan, jonka hän oli parkkeerannut keskelle poltettua maata. Pomon ilme mielessään hän pakotti itsensä jatkamaan.

-Eli mistä sitten kirjoitetaan? Olisiko teini-iässäsi jotain lukijoita kiinnostavaa?

-Itseasiassa kyllä! Jonden ilme kirkastui.

-Mitä ajattelit?

-Meillä oli lukiobändi!

Minna ajatteli jo lisätä muistiinpanoihinsa: teini-iässäkään ei mainittavaa. Jonde oli kuitenkin jo täyttä päätä kertomassa tarinaansa, joten Minnan ei auttanut kuin kirjoittaa. Ja olihan siinä jotain. Ehkäpä aineksia kappaleeseen, jonka nimi olisi

Minnan muistiinpanoista: Tämä episodi Jonden elämästä kertoo kultaisesta 70- luvusta. Ajalta kauan ennen Jouni Elmer Virtasen nousua showmiesten aateliin, kaikkien huuruisten sankariksi. Silloin ei kukaan ollut kuullut "viidenkympin miehestä", legendaarisesta DJ Jondesta. Tuolloin Kempeleen lukion käytävillä haisi lanta ja vessassa liima. Jounin naama näytti kuunkamaralta ja teiniangstin rippeet polttelivat pohkeissa.

Jounin päässä pirisi. Vaaleanpunaiset elefantit saapuivat noutamaan minut, pelkäsi hän hetken ja kirskutteli hampaitaan. Sitten nuorukainen rohkaisi mielensä ja aukaisi silmänsä. Se oli virhe. Makuuhuoneen äitelänvärinen kukkatapetti sai hänet voimaan pahoin.

Pöpperöisenä Jouni heitti kilisevän elikon ulos avoimesta ikkunasta. Elefantit käyvät päivä päivältä yhä ärsyttävämmiksi, tuumi hän aprikoiden. Pitäisiköhän lopettaa tuo ponun juominen? Jounin parhaan kamun, Teron, isän tallintakana tiputtelema kotipolttoinen ei ollut siitä puhtaimmasta päästä. Pojat tosin pääsivät pätemään biologiassa aina Afrikan eläimistöä käsittelevillä tunneilla.

Jouni nousi kankeasti sängystä. Hän haukotteli ja kiskaisi jalkaansa Peten Purjeet. Tätä nimeä käytettiin Kempeleessä leveälahkeisista farkuista. Pete parka, tavallista ärhäkämpi syysmyrky oli yllättänyt pojan. Siinä oli ollut näky, heiveröinen hahmo lepattelemassa pullistuneilla farkuilla, tuulen riepottelemana pitkin kyliä. Pete oli kaikessa hiljaisuudessa vaihtanut maisemaa. Viimeisimpien tietojen mukaan hän palveli Ranskan muukalaislegioonassa.

Hataraa muistiaan ja sekavaa pöytäänsä kaivellen Jouni koetti keskittyä edessä olevaan koulupäivään. Lukujärjestys oli maastoutunut sulavasti tiedelehtien, Tekniikan Maailman kansilla varustettujen Jallujen alle. Viimein hän sai päivän ohjelman esille. Sitten hän murahti ja laittoi sen pois. Tänäänhän piti lintsata koulusta ja harjoitella bändin kanssa. Niinkuin eilen, toissapäivänä ja huomenna.

Jouni lähti sijaiskodistaan kohti treenikämppää, Teron isän heinälatoa. Bändillä ei vielä ollut kunnollista nimeä. Jouni ei oikein osannut päättää, minkä hän valitsisi. Tarjolla oli niin monta hyvää ehdokasta, kuten Sukkamehu, Liimateollisuus ja Jounin bändi. Viimeinen vaihtoehto kuulosti parhaalta, mutta jokin siitä vielä puuttui. Tällä hetkellä bändi harjoitteli työnimellä Ne Kempeleen Pöljät Pojat. Jouni oli bändin solisti. Niin oli päätetty huolimatta siitä, että hänen äänensä oli huonompi kuin useimmilla lähilaitumilla maleksivilla pienmeijereillä. Jounin ammualtto oli herättänyt suurta kauhua ryhmän ainoassa yleisössä, Teron sekarotuisessa Jeppe- koirassa. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen haukku oli hävinnyt jonnekin, eikä sitä oltu sittemmin nähty.

Muutenkin bändi soitteli mitä sattuu, eikä yhteistä säveltä oikein tuntunut löytyvän. Se ei estänyt kokoonpanon keikkailua, susirajan takana viihteeksi kelpasi lähes mikä vain. Tänään oli vuorossa perjantai-illan jamit kotikunnan työväentalolla.

Poikia hieman jännitti heidän ensimmäinen esiintymisensä. Se oli ymmärrettävää, sillä kukaan ei osannut soittaa tai laulaa. Bändillä ei edes ollut omia biisejä, eivätkä nämä aloittelevat muusikot oikein tuntuneet pääsevän yksimielisyyteen mistään.

Muutama tappelunnujakkakin oli käyty olemattomien bändäreiden jaosta. Basisti, satakiloinen maalaistollo nimeltä Ripa, oli heittänyt kaikki muut seinään saaden yksinoikeuden muusikkoja kuolaaviin kinkkuihin. Luultavasti bändin ainut yleisö olisi juuri niitä, kinkkuja, sillä keikkapaikan lähellä sijaitsi kunnan suurin sikala. Muut pumpun jäsenet eivät olleet sen häävimpiä. Rummuissa oli Kake, lupaava kriminaalinalku joka vastasi bändin rahoituksesta. Tero soitti pappavainajaltaan perittyä mandoliinia. Lespaava Masa, joka ei osannut ääntää mitään vierasperäistä kirjainta oikein, soitti tampuriinia ja ssympaaleja. Tuo liimaletti, jonka teddytyyli jäi tahmeina klöntteinä käteen aina hänen haroessaan tukkaansa, oli Jounin vanhoja tuttuja poikakotiajoilta. Hän oli remmin ainoa jäsen, joka ei yrittänytkään käydä lukiota.

Masa korjaili alituiseen bändin kuljetuskalustoa, Kaken pöllimää vanhaa pakettiautoa. Muut orkan jäsenet eivät tienneet, mistä auto oli käännetty. Sen sisällä haisi niin pahalle, ettei kukaan oikeastaan halunnutkaan tietää sitä.

Illan tullen; Pojat katselivat pelonsekaisin tuntein työväentalon autiota pihamaata.

-Miten tuonne päästään sisään? Jouni murjaisi huuli pyöreänä.

-Minä voin auttaa! Mulla on tiirikoita! Hihkaisi Kake innostuneena.

-Me ollaan illan bändi, senkin tollo, ei meidän tarvitse sisään murtautua. Murahti Tero, jolla vielä oli hitunen lahonnutta maalaisjärkeä päässään.

-Kysytäänkö tuolta talonmiessedältä, joka nauraa partaansa tuolla nurkan takana? Se oli Ripa, jolla välähti toisen kerran elämässään. Edellisellä kerralla hän tajusi lähteä kotiin hortoillessaan nakuna pitkin kyliä.

-Okei, kommentoi Jouni lakonisesti, minä kysyn.

-Hei, miekkonen, tarvitaanko täällä bändiä? Jouni hoilotti.

-No joo, tämän kerran, kailotti setä vastaan.

-Tulkaas tänne, niin päästän teidät sisään.

Talonmiehellä oli naurussa pitelemistä. Onneksi pitkä parta hieman auttoi asiaa. Yksi pojista näytti todella vahvalta. Näitä sisäsii…stejä maalaispoikia ei kannattanut turhaa ärsyttää, tuumi hän ja avasi nopeasti takaoven. Vaivalloisesti soittokamat saatiin roudattua esiintymislavalle. Pojat olivat jo valmiita aloittamaan, kun Jouni kysyi:

-Hei, pojat, mitäs me soitetaan?

-Emmä vaan tiedä

-Emmäkään tiedä

-Ei hajuakaan

-Mun on aivan pakko päästä vessaan!

Ripa pakeni paikalta ja juoksi vauhdilla seinään. Sitten hän korjasi lähtökulmaansa ja luikahti näyttämöltä käytävälle lähes sujuvasti.

-Noh, okei, vedetään aloitukseksi tuo metsäkukkia! Jouni puuskahti.

-Häh? Humppaa? Kommentoi Tero.

-Eikun valssia, mutta soita nyt vaan, Jouni tilitti, ei tuolla verhon takana kuitenkaan ketään ole.

Verho nousi tuskallisen hitaasti poikien haparoidessa kömpelösti ensitahteja. Sitten soitto kuoli. Jouni oli ollut väärässä. Valitettavasti. Verhon takana kuolasi yksi henkilö, karjakko Katariina. Hän oli kaikkien bändäreiden äiti, kirjaimellisesti. Katariina oli viisikymppinen ja satakiloinen. Hän oli lähes raiskannut puolet työväentalolla soittaneista bändeistä. Muusikkojen alaikäikäisyys ei ollut ennenkään estänyt daamia, päinvastoin.

-No voi helevata, Jouni urahti, nyt lähettiin veke ja äkkiä!

Soittokamat jäivät paikoileen, kun pojat säntäsivät juoksuun. Katariina otti kohteekseen Teron, joka ulahti ja lisäsi vauhtia. Jouni puolestaan oli jo lähes päässyt selville vesille, kun hän kompastui lattialla makaavaan heppuun.

-Auh! Kommentoi lattialla makaava, jo hieman kaljuuntuva pitkätukka.

-Sori, puuskutti Jouni, me vaan juostiin karkuun bändäriä.

-Ai sitä yhtä hullua? Veikko kommentoi: niin teki minunkin bändini. Jättivät minut yksin tänne takahikiälle, kun en pysynyt vauhdissa. Otin sitten pienet nokoset tuossa lattialla, kun sam…uuvuin. Ette nakkaisi minua Tampereelle?

-Tampereelle? Se on aika kaukana.

-Teillähän on bändi? Voin vaikka sanoittaa maksuksi biisejä.

-Sanoittaa…kiinni veti! Ei kun lähdetään vaan, Jouni tuumi.

Kaveri paljastui ihan ok- tyypiksi. Hemmo ei suuremmin edes valittanut kuljetuskaluston ominaishajua. Muutkin bändin jäsenet olivat vain tyytyväisiä päästessään karkuun painajaismaista karjakkoa. Kukaan heistä ei ollut edes uneksinut Tampereesta, oikeasta kaupungista. Reissu olisi varmasti mieleenpainuva. Pitkäletti istui pitkään hiljaa, muuta virkkoi sitten kummastuneena:

-Mikä tuo posteri tuossa on? Mikä idea on pitää villapaitaan pukeutunutta seksisymbolia seinällä?

-Eikun me ollaan tässä vaan odotettu, että se riisuis tuon puseron, Tero vastasi. Joskus kaverilla välähti. Pitkätukan silmät loistivat. Sitten hän naurahti.

-Ei vaan pojat, kyllä mun teille biisi täytyy tehrä, sen olen velkaa

Loppumatka sujuikin sitten leppoisasti, kaveri raapusteli jotain paperille suuremmin muiden nahistelusta välittämättämättä. Välillä Kake lainasi bensaa parkkipaikoille seisahtuneista autoista. Perillä Tampereella pojat olivat innoissaan. Tästä reissusta kelpasi kertoa lapsenlapsillekin. Kaiffari jätettiin kyydistä huoltsikalle. Tyyppi antoi Jounille taitetun paperinpalan heilutti kättään hyvästiksi.

-Moro sitten vaan, Jonde ja kaverit.

-Niin mitä sanoit? Jouni kysyi.

-Eikös sun nimi ollut Jonde?

-Ei, kyllä se Jouni oli, mutta…joo, moro vaan!

Jouni myhäili itsekseen. Jonde. Se kuulosti hyvältä nimeltä, Jonden bändi. Mahtavaa.

Loppu on historiaa. DJ Jonden bändi ei hyvin sanoitetusta ja todella huonosti soitetusta biisistään huolimatta päässyt koskaan pinnalle. Pikemmin sen satunnaiset kuulijat halusivat palavasti upottaa koko konkkaronkan pinnan alle. Mieluimmin johonkin syvään järveen. Viimein orkka hajosi. Jonde oli bändin ainoa jäsen, joka jatkoi viihdealalla ja niitti lopulta mainetta. Kake päätyi oman alansa oppilaitokseen, Oulun lääninvankilaan. Tero nai pyylevän maalaistytön ja asettui aloilleen Tyrnävälle pottufarmariksi. Masa korjailee vieläkin autoja kotikunnassaan ja juo aina iltaisin olutta paikallisessa pubissa Ripan kanssa. Ja Ripa, noh, Ripa vaan on oma v…harmistuttava itsensä.

Tätä episodia sepitettäessä ei vahingoitettu uhanalaisia eläimia, ihmisiä tai basisteja.

1. Välinäytös: Minnan ilme synkkenee ja Jonden kirkastuu

Minna pureskeli hyvin lakattuja kynsiään Jonden asunnossa, jonka ilma oli tunkkainen. Jonde oli selvästi päässyt vauhtiin ja availi kuumissaan paitansa nappeja. Mies piti selvästi itseään suurena kykynä. Minna katsoi kelloaan ja yritti peittää haukotuksensa. Sitten hän kommentoi

-No sehän oli hieno tarina. Mitä teit bändin hajottua?

-Minä lähdin Ouluun! Jonde puuskahti kiihkeästi.

-Ai?

-Se oli paikka, jossa todella tapahtui 80- luvun alussa. Opiskelijaelämä oli päässyt kunnolla vauhtiin ja punk- liike jyräsi.

Minnaa ei asia olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän itse oli poikabändi sukupolvea eikä juuri koskaan ollut kuunnellut oikeaa musiikkia. Neito yritti taikoa kasvoilleen kiinnostuneen ilmeen siinä onnistumatta. Se ei haitannut, sillä Jonde oli uppoutunut muistelemaan nuoruuttaan.

-Oulussa minä soitin ensimmäisen kerran levyjä. Siis ihan oikeassa diskossa.

-Eli urasi alkoi sieltä? Minna hieman havahtui horroksestaan.

-Juuri niin siinä kävi. Pääsin DJ:ksi paikalliseen junnudiskoon. Aika levotontahan siellä tosin oli, mutta…

Minnan muistiinpanoista: Joskus tulee aika lähteä, varsinkin Kempeleestä. Jondelle tuo hetki ei koittanut silloin, kun hänen ylioppilaskirjoituksensa hylättiin neljännen kerran. Lähtöpäätös ei syntynyt edes Jonden tyttöystävän karattua pappatunkkajengin mukana Muhokselle. Viimein hän vain kyllästyi ja kysyi asiaa naapuritilan lehmältä: Onko tämä paikka hyvä, vai olisiko joku muu parempi? Lehmä vastasi ja Jonde lähti Ouluun. Tuolloin elettiin 80- luvun alkua.

Jonde toljotti kummissaan työvoimatoimiston ovea. Sen löytääkseen hän oli kysynyt neuvoa kolmelta parkkipirkolta, viideltä ohikulkijalta ja kahdelta konstaapelilta. Polliisisedät olivat katselleet Jonden monttuaukista olemusta epäluuloisina ja melkein passittaneet tämän putkaan irtolaisena. Tilanne oli lauennut vasta, kun mies oli selittänyt tulevansa Kempeleestä.

-Ai, sieltä, tuhahti nuorempi sakkovihkoa pitelevä konstaapeli.

-Nooh, kommentoi vanhempi ja leppoisampi poliiseista.

-Kyllä me voidaan heittää sut sinne työkkäriin, hän jatkoi.

Niinpä Jonde saapui virastolle tyylikkäästi poliisisaattuessa. Reippaana miehenalkuna hän riuhtaisi työvoimatoimiston oven; saranoiltaan. Jonde katseli heiveröistä hauistaan kummastuneena. Sitten hän huomasi oven toisella puolella olleen epäkunnossa- kyltin, laski oven varovasti maahan ja pakeni pikaisesti paikalta talon uumeniin.

Työkkärin odotustilassa oli tungosta. Jonde kiskaisi numeron automaatista ja istui penkille. Sitten hän odotteli. Vihelteli. Ja odotteli lisää. Huokaili. Viimein hän hyökkäsi yllättäen vapautuneelle luukulle, mutta myöhästyi. Virkailijalla alkoi kahvitauko. Odotus jatkui. Parin tunnin tuskaisen pakarajumpan jälkeen oli viimein Jonden vuoro.

-Niin? Täti kysyi.

-No, tuota, kun työtä pitäisi saada.

-Onko sinulla minkäänlaista koulutusta?

-Ei.

-Jaha. No se ei nyt haittaa. Täytä nämä lomakkeet ja mieti samalla, haluatko töihin teurastamoon, kauppaan, tehtaaseen, rakennustyömaalle vai nuorisotoimeen. Nuorisotoimen hommasta maksetaan vaarallisen työn lisää.

Lomakkeita ruksiessaan Jonde pohti eri vaihtoehtoja. Teurastamossa olisi oma työrauha eivätkä asiakkaat valittaisi. Kaupasta voisi lainata tuomisia kotiin. Mutta ne nuoret, Suomen kansan nousevat toivot. Siinä jobissa voisi tuntea tekevänsä todella hyödyllistä työtä. Se kuulosti hyvältä! Jonde kiikutti vikkelästi lomakkeet virkailijalle ja ilmoitti päättäväisesti ottavansa vastaan työn nuorisotoimessa. Täti näytti hetken kyseenalaistavan Jonden järjenjuoksun, mutta ynähti viimein hyväksyvästi.

-Mene tuohon osoitteeseen kello kahdeksalta ensi maanantaina, niin siellä kerrotaan sitten lisää.

-Kiitos.

Jonde käveli tyytyväisenä kohti soluasuntoaan kaupungin keskustassa. Hän jakoi paikan kuuden opiskelijan kanssa. Kämpässä tuoksui makealle ja lattialla rullaili olutpulloarmada. Ihan jees paikka, tuumi Jonde, koenpa siinä sivussa vähän opiskelijaelämää.

Jonde vilkaisi virkailijan antamaa paperilappua. Se tuntui yhtäkkiä raskaalta. Jondea heikotti, kun hän näki osoitteen. Laitaniityn nuorisotalo! Tuosta hurjasta teinitarhauksesta oli tihkunut tietoja jopa Kempeleeseen. Nuokkari oli jengien hallitsema tyyssija, jossa anarkia kukoisti. Neljä päivää, laskeskeli Jonde loppuelämänsä pituutta, mutta karkotti sitten ajatuksen mielestään.

Seuraavana maanantaiaamuna kello kahdeksalta Jonden pää ja silmäluomet tuntuivat lyijynraskailta. Opiskelijat olivat hilluneet soluasunnossa koko viikonlopun. Yhdessä huoneessa oli pidetty orgiat, toisessa itämaiset bileet. Olohuoneessa oli soittanut tauotta, kovaa ja nuotin vierestä punkbändi Anal Thunder. Orkan jäsenet näyttivät ihan siltä kuin poikien korvien välistä olisi pujotettu hakaneula. Ihan normaalia opiskelijamenoa kai. Jonde ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja näytti harmaalta.

Nuorisotalo oli ankea ilmestys. Graffitien kirjoma ulkokuori peitti alleen aimo annoksen anarkiaa. Noh, onhan minulla sotilaskoulutus, mietti Jonde ja avasi rautavahvisteisen oven. Hänen kasvoilleen tulvahti tunkkainen lemahdus hikeä.

Jonden piti tavata joku P.Markkanen. Hän oli mielessään varma siitä, että kyseinen henkilö olisi hemaiseva, nuori ja kaunis sosiaalitäti. Tämän kaiken jälkeen tarvittaisiin vähän piristystä tulomuuttajan elämään.Tuo se varmaan on, tuumi Jonde ja käveli aulan päässä selin seisovan pitkätukan luokse. Näyttääpä hyvältä takaapäin, Jonde hekumoi ihastellen hahmon hartioille asti ulottuvia hiuksia. Hän valmistautui väläyttämään parhaan "minä olen maailman fiksuin ja filmaattisin kaveri"- ilmeensä. Mutta sitten tyyppi kääntyi ja Jonden hymy hyytyi.

Pentti, Jonden esimies, oli Laitaniityn kolmanneksi karhein uros. Penan naama oli muinoin sulanut lannoitevaraston räjähdyksessä. Testosteronin ylituotannon seurauksena kaverin paidan alta versoi viidakko mustaa kähärää karvaa. Paidan alta pullisteli myös muhkea hauis. Pena oli ollut merimies viitisen vuotta ennen maihin jäämistään. Hän oli kuin luotu nuorisotyöntekijäksi.

-Terve mieheen!, Kommentoi Pena ja läimäytti Jondea rajusti selkään.

-Auh! Jonde vastasi.

-Olipa hyvä, että saatiin tänne tuoretta verta!

-Miten niin? Jonde kysyi pelokkaana. Tuore veri toi hänelle mieleen Dracula- elokuvat.

-No, edelliset työntekijät joutuivat yllättäen poistumaan.

-Oho! Minkä takia?

-Yhtä hemmoa puukotettiin maksaan ja hän jäi sairaseläkkeelle. Sitten toisen perhettä uhattiin kostolla. Kaveri joutui muuttamaan paikkakunnalta ja asuu nykyisin Keravalla.

-Olipa karmea kohtalo! Jonde huokaisi.

-Sanos muuta.

Pena paljastui hyväksi tyypiksi. Kaveri selosti Jondelle päivän ohjelman ja työtehtävät. Viikolla ei kuulemma ollut muuta tekemistä kuin katsella telkkua, pelata bilistä nuorisokriminaalien kanssa ja ottaa nokosia sohvalla. Mutta…

-Perjantai-illat ovat sitten senkin edestä kauheita, Pena kommentoi.

-Kuinka niin?

-Silloin pidetään junnudisko. Paikalle tulevat aina punkkarijengi Laitaniityn Kerupit ja skinijengi Valkoiset Valtiaat. Sitten skinit päätyvät lakaisemaan lattiaa punkkareiden mohikaaneilla.

-Jestas!

-Eikä siinä vielä kaikki.

-Kerro.

-Sinä järjestät yksin koko jutun!

Jondea heikotti. Maailma velloi. Lapsuusmuistot vilisivät silmissä. Sitten näkymä tasaantui ja Jonden ajatus alkoi toimia. Tämä oli ihme jo sinänsä.

-Saisinko olla itse DJ:nä? Olen aina unelmoinut hommasta.

-Tottahan toki. Ei tänne ketään muuta saisikaan. Oletko koskaan soittanut levyjä?

-Itseasiassa en. Mulla tosin oli bändi lukiossa…

-Ai että muusikko? Kävipä meillä tuuri! Sinähän sitten hallitset homman?

-No joo…

-Hyvä juttu, saatkin sitten aina pitää diskot!

Jonde ei oikein ollut mielissään asioiden saamasta käänteestä. Mutta kuinka pahoja nuo perjantai-illat sitten voisivatkaan olla? Ehkäpä Pena vain liioitteli asiaa.

Viimein koitti tuo kauhulla odotettu ilta. Jonde oli jyrsinyt kyntensä lyhyiksi jo moneen kertaan ennen h- hetkeä. Hän oli katsellut sekavin tuntein monimutkaista miksauspöytää, jota pitäisi osata käyttää. Tarvitsisivathan jengit tappeluunsa taustamusiikkia.

Jonde vilkaisi kelloaan ja otti umpimähkään levyn telineestä. Se oli Hash-Hash- koneen single Tappiolla. Jaha, tämä saa kelvata niille liimapäille, Jonde myhäili.

Kello löi kahdeksan. Disko alkoi. Nuokkarin jumppasaliin tunki toinen toistaan tönien kaksi vastakkaista ryhmittymää. Toinen jengi näytti ihan harjoilta hinteline varsineen ja runsaine mohikaaneineen. Vastapuoli puolestaan muistutti mielisairaalasta karanneita, kaljupäisiä siivoojia.

-Noniin, disko alkaa, hoilotti Jonde mikkiin ja pisti levyn lautaselle.

"Tappiolla on tylsä olla, parempi ois olla voitolla;

Silti täytyy täällä olla vaikka kaikki sua mollaa! Kun kaikki sua mollaa!;

Ei ole hauska olla nolla!"

Biisin kaikuessa eetteriin jengit ottivat yhteen. Tasaiset mätkimisen äänet ja ulina peittyi raskaan punk- poljennon alle. Tämä bändi ei tosiaan ole hullumpi, tuumi Jonde ja päätti vähän scratchata. Hän oli kuullut tuosta ammattitiskijukkien taidosta tuoda lisää elävyyttä biisiin.

Jonde otti kiinni levyn reunasta. Sitten hän väänsi sitä. SCRIIIIITSH! Kaiuttimista kuulunut riipaiseva ääni sai jengit keskeyttämään hetkeksi. Jonde vilkaisi levyä hämmästyneenä. Singlen poikki kulki syvä ura. Pahus, tapoin levyn, Jonde mietti harmistuneena ja heitti edesmenneen singlen roskikseen.

Jengit jatkoivat nujakointiaan suuremmin musiikista välittämättä. Jonde soitti loppuillan milloin mitäkin Led Zeppelinistä Nalle Luppakorvan tunnariin. Välillä hän aina yritti scratchata, mutta lopetti viimein kun puolet levyistä lojuivat tuhottuina roskiksessa.

Loppuillasta jengiläiset väsyivät ja horjuivat ulos nuokkarilta toistensa tukemana. Vain yksi Kerupeista oli jäänyt jumppasalin nurkkaan nuokkumaan. Jonde meni herättämään nahkatakkiin ja nenäketjuun sonnustautunutta kaveria.

-Hei, kaveri, herääpäs! Disko loppui jo.

-Uuuh…nälkä…MAKKARA! Kaverin silmät loistivat ja päässä porisivat piristeet.

-En minä…sopersi Jonde, ja perääntyi.

-Minä pidän juuri tuollaisista suurista, herkullisista, tirisevistä makkaroista!

Jengiläinen hamuili stilettiään taskusta. Jonde säntäsi juoksuun. "On minua ennenkin luultu suomalaiseksi vihannekseksi intin pällitestissä, mutta koskaan ei sentään ole yritetty syödä", pyörivät ajatukset Jonden päässä hänen juostessa karkuun huuruista punkkaria.

Juuri, kun Jonde oli pääsemässä karkuun tuo mohikaanipää horjahti hänen jalkoihinsa. Jonde tunsi viiltävää kipua pohkeessaan. Hän vilkaisi jalkaansa, josta törrötti jengiläisen stiletti. Tyyppi itse lojui sammuneena maassa.

"No niin, hyvinpä alkoi tämäkin duuni", ehti Jonde vielä ajatella ennen pyörtymistään.

Jonde heräsi sairaalassa Penan virnistykseen.

-No nyt sinutkin on sitten kastettu, naurahti Pena näyttäen Jondelle lukuisia arpiaan.

-Joo, niinpä taitaa olla. Ja maanantaina töihin, virnisti Jonde Penalle.

-Nähdään silloin. Älä iske liikaa hoitsuja!

-En!

Eikä Jonde iskenytkään, hänen osastonsa hoitajat olivat flirttailun kohteiksi liian ronskeja ja viiksekkäitä

2. Välinäytös: Taistelu tutkainta vastaan

Minna hamusi käsilaukkuaan. Nyt ei riittäisikään enää yksi särkylääke. Toimittajan sievän pään sisällä jyskytti jo huomattavasti. Tästä painajaisesta hän ei ihan heti heräisikään. Eihän tällaista roskaa voisi mitenkään julkaista. Heikolla äänellä hän keskeytti Jonden puhetulvan.

-Täällä lähettämässäsi luonnoksessa oli mainittu, että olet ollut myös bändimanagerina. Voisitko nyt seuraavaksi kertoa siitä?

-Tietysti! Sen bändin nimi oli…

Anal Thunder

Minnan muistiinpanoista: Lukuisista Jonden tuntemista bändeistä reippain remmi oli ehdottomasti punkpoppoo Anal Thunder, jonka managerina Jonde toimi 80- luvun alussa.

Jonde heräsi kämpässään kello kuuden aikoihin olohuoneesta kuuluviin kitaran tapailuihin. Ei taas, hän puuskahti ja raahusti Aku-Ankka kalsareissaan soluhuoneiston olohuoneeseen. Siellä asusteli nelihenkinen punkbändi.

Opiskelijabileiden jälkeen orkka oli vain jäänyt pitämään leiriä olohuoneeseen. Tyyppejä ei saanut sieltä liikkeelle mikään. Kaikkea oli yritetty, uhkailua, lahjontaa ja maanittelua, mutta vailla tulosta. Huoneen nurkassa odotti iso pahvilaatikollinen naapureiden ja isännöitsijän valituskirjeitä.

Alkuvoimaisen bändin muusikot haisivat eläimelliseltä. Orkan jäsenet komennettiin nurkkaan aina kuukausisiivouksen yhteydessä. Sitten Jonde imuroi pahimmat sattumat pois muusikoiden nahka-asusteista. Jonde oli lopettanut homman siinä vaiheessa kun bändin kitaristin jalka juuttui syvälle suuttimeen. Laihoja poikia ovat nämä muusikot, tuumi Jonde.

Näytti siltä, että harvakseltaan keikkaileva kokoonpano jäisi pysyväksi osaksi huoneiston vakiokalustoa. Pitääkin muistaa ilmoittaa vuokraisännälle, Jonde aprikoi. Hän voi sitten lisätä vuokrasopimukseen merkinnän: olohuone on kalustettu punkbändillä. Mutta sitten Jonde sai idean. Mitä, jos hommaisin noille juipeille keikkoja? Lähtisivät sitten ainakin hetkeksi muualle soittelemaan.

Jonde istuutui olohuoneen sohvalle tokkuraisen kitaristin viereen. Kaverin yläosa oli paljaana ja nenäketju ulottui napaan saakka. Muusikon klyyvari oli pahasti repaleinen. Ilmeisesti ketju oli tarttunut kiinni kerran jos toisenkin. Jonde tyrkkäsi unissaan kitaraa soittelevaa tyyppiä kylkeen.

-Häh? Kommentoi muusikko pökkyräisenä ja säpsähti hereille.

-Kuules, kaveri, haluaisitteko keikkoja?

-Oho! Sellaisia meillä ei ennen ole ollutkaan.

-Jos haluatte niitä, niin voisin järjestää. Miten olisi Laitanii…

-Ei! Muusikko parahti kauhuissaan. Ilmeisesti hän tunsi nuorisotalon maineen.

-Noh, voisin minä jututtaa muitakin keikkajärkkäreitä.

Jonde ei tosin tuntenut heistä ainuttakaan, mutta ei enää parin kuukauden kärsimyksen jälkeen välittänyt moisista pikkuseikoista. Bändistä oli päästävä ja nopeasti.

-Ihan tosi? Se olisi mahtavaa!

-Tuota, onko teillä yhtään tulevaa hittibiisiä, jota voin mainostaa?

-Onhan meillä!

Kaveri innostui ajatuksesta ja tapaili hetken sähkökitaraansa. Sitten hän iski kitaran vahvistimen kybälle, rämpytti kuin hengenhädässä kolmea sointua, nousi seisomaan, pogosi vimmatusti ja karjui samalla alkkis-altolla (tälle äänilajille on ominaista viinanpolttamien äänijänteiden käheä soundi):

"Se kiitää kuin jyly ukkosen,

paukkuu perästä Markkasen;

avaa nenän tukkosen.

Haju lie,

tajun vie.

Ja sitten tie

KUTSUU!

THUNDER, THUNDER, ANAL THUNDER!

THUNDER, THUNDER, ANAL THUNDER!

Jonde katseli kaiffaria mykistyneenä ja vihelteli rauhoittuakseen. Harvoin tällaista tapausta tielle sattui. Tai, noh, ehkä toisinaan. Kun poju oli jälleen istahtanut, puki Jonde pikaisesti kasvoilleen se oli mahtavaa, todella mahtavaa- ilmeen. Sisällään hän irvisti, ja kommentoi:

-Olipas hieno biisi!

-Eikös vain ollutkin? Se syntyi lähes yllättäen. Inspiraatio iski kuin moukari!. Meidän rumpali Markkasella on tosi mojovat suolikaasut…

-No, sen kyllä tiedän kokemuksesta.

-Ja sitten vielä; tuo englanninkielinen kertosäe. Ties vaikka päästäisiin ulkomaille soittamaan, pärskähti kaveri lähes haltioissaan.

-Ajatella. Olipas kaukonäköistä, vastasi Jonde lakonisesti.

Tässä vaiheessa hän katui jo lähes kaikkea. Syntymäänsä. Ouluun tuloa. Muusikolle puhumista. Noille epeleille ei saisi keikkoja edes oikean bändin kynnysmattoina.

Jonde ei silti lannistunut, kun hän jätti kitaristin torkkumaan sohvalle ja lenkkasi keittiöön. Hänen jalkaansa särki. Punkkarin puukotettua pohkeeseen haava ei ollut oikein parantunut. Jatkuva unettomuus ja rasittava työ levottoman nuokkarin setänä ei juurikaan helpottanut asiaa.

Solasunnon keittiössä puuhaili urheilusukkainen ja silmälasipäinen hintelä hahmo, jolla oli jakoavaimin kuvioidut bokserit. Seppo oli teekkari isolla T:llä. Pienenä hän oli korjaillut itse kolmipyöränsä, vähän vartuttuaan moponsa. Nyt hän rassaili aina kesäisin paperikoneita kohtuuttomalla korvauksella. Kaveri tienasi tunnissa sen minkä Jonde viikossa. Seppo oli silti hyvä tyyppi ja tunsi ihmisiä.

-Hei, Seppo! Jonde huikkasi.

-Niin?

-Tunnetko muuten ketään, joka voisi järkätä keikkoja muusikoille?

-Joo, minä. Meillä teekkareilla on oma pubi, Puimuri-Baari. Kuulun itse paikan toimikuntaan.

HALLELUJA! Kellot soivat Jonden päässä.

-Voisitko ottaa tuon olohuonebändin sinne baariin soittamaan?

-Ne ovat kyllä aika huonoja.

Sepon huone sijaitsi kauimmaisena olohuoneesta ja kaveri sai jopa vähän nukuttua toisinaan.

-Mutta ajattele, ne voisivat tutustuttaa sinut bändäreihin!

Sepon ilme kirkastui. Hän ei ollut nähnyt naispuolista henkilöä alasti sitten hiekalaatikkoiän lääkärileikkien.

-Kiinni veti! Puhunkin heti kavereille. Bändi voi tulla jo ensi lauantaina.

Jonde itse kertoi bändin pojille ilouutisen. Kaverit reagoivat siihen läiskimällä toisiaan ja jyystämällä päätään seinään. Ilmeisesti poppoo oli iloinen. Jonde aikoi itse ilmaantua paikanpäälle seuraamaan tyyppien edesottamuksia. He sopivat tapaavansa Puimuri-baarin eteistiloissa.

Lauantai-ilta tummeni ja kello ryömi hitaasti kohti h-hetkeä. Jonde seisoskeli levottomana pubin eteisaulassa. Hän odotti toiveikkaana bändin saapumista, mutta turhaan. Ohi velloi tasaisena virtana froteesukkaisia, silmälasipäisiä ja vahvasti humaltuneita opiskelijoita. Pian paikka olisi sullottu äärimmilleen väkeä, joka vaatisi viihdykettä. Hiki tippui Jonden otsalta ja selästä tasasina noroina. Seppo oli käynyt tivaamassa viivästyksen aihetta ja Jonden hätäiset tekosyyt alkoivat käydä vähiin.

Viisi minuuttia sovitun ajan jälkeen pihalta kuului meteliä ja bändin ominaisaromi leijaili Jonden nenään. Viimeinkin! Jonden naama vääntyi mutruun, kun bändi purjehti esiin nurkan takaa. Basisti Markkanen oli ihan tillintallin ja häntä kannateltiin hartoista. Kaveri ei ollut kestänyt jännitystä, vaan oli vetänyt parit pikaiset tuopit matkalla. Pahus, tuumi Jonde, pitihän tuo arvata. Mutta sitten hän sai idean.

Jonde poimi toisen kengän jalastaan ja noukki sukan käteensä. Hänen sukkahikensä maine tunnettiin Kempeleessä ja pian legenda leviäisi myös Ouluun.

-Vetäisepäs tuosta syvät henkoset niin tokenet, kehotti Jonde Markkasta.

-Umh…NUUH! RAAAH!!

Tyypin liikehdintä muistutti rodeohärän poukkurointia kankkuun iskeytyneen kumiritsan jäljiltä.

Eipä aikaakaan, kun hieman pökkyräinen mutta täysin soittokuntoinen basisti talutettiin sisälle. Jonde oli käyttänyt samaa konstia aemminkin oman lukiobändinsä jäseniin, mutta hän hämmästyi silti aina yhtä suuresti menetelmän tehoa.

Koko remmi roudattiin lavalle ja plugit lyötiin kiinni vahvistimiin. Bändi oli valmis aloittamaan. Yleisö mylvi odottavana. Osa väestä oli noussut pöydälle huojumaan. Liike ei varmaan ollut kovin viisas, sillä porukka horjahteli jo huomattavasti vaikka kello ei ollut edes kymmentä.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Jonden selkäpiitä, kun rumpali paukautti alkutahdit. Nimikkobiisi Anal Thunder kaikui eetteriin vimmaisella voimalla. Tärykalvot tanssivat tangoa ja sydän löi ylimääräisiä lyöntejä bassokompista. Olut tärisi tuopeissa. Seuraavat kappaleet Melli-Elli, Älä urputa Unto ja Tuu takaisin Taina saivat tukkoiset tyypit liikkumaan. Villi pogoaminen levisi läpi yleisön.

Jonde ei voinut käsittää bändin suosiota. Vielä ihmeellisempää oli, kun Jondea lähestyi tatuoitu, aurinkolasipäinen mies. Kaveria tuskin kuuli melussa.

-U the manager of this band yeah?

-Öh joo, tuota yes.

-These guys are totally ossum. I want to sign this band up as a warm up act for The Sex Cannons!

Jondella löi hetken tyhjää. Sitten hän tunnisti hepun. Kaveri oli Englannin viileimmän punkbändin, Sex Cannonsien manageri. Miten ihmeessä hän tänne takahikiälle oli eksynyt? Tuntemattomia ovat viihdeihmisten tiet, tuumi Jonde.

Pikaisten neuvottelujen jälkeen Jonde oli kiinnittänyt Anal Thunderin saarivaltion leipiin. Sopimus käsitti kymmenen vuoden keikkailun ruokapalkalla. Jonde ei ollut ihan varma, kuka diilissä oikein voitti. Hän itse oli lopputulokseen todella tyytyväinen. Niin olivat myös bändin pojat. Nämä olivat jo tietoa juhliessaan ehtineet tuhota puolet Puimuri-baarin jakkaroista. Jonde liukeni kiireesti paikalta, ennenkuin hävityksen korvaajaa ryhdyttäisiin etsimään.

Jondella tuli jo melkein ikävä Anal Thunderin poikia sinä päivänä kun bändi lähti meluisasti matkaan lentoasemalta. Jonde heilutti kättään hyvästiksi. Kaipaan vielä varmasti noita tyyppejä. Ehkä jo noin sadan vuoden päästä, Jonde aprikoi ja virnisti.

3. Välinäytös: Siitä kaikki alkoi

-Koita nyt jätkä jo päästä asiaan!

Minna ei kestänyt enää. Hän oli tullut tänne asti haastattelemaan kiertävää DJ:tä, eikä toistaiseksi ollut kiertänyt kuin hänen vatsansa.

-Joo, joo, älä nyt hätäile. Jonden kasvoilla käväisi hetken närkästynyt ilme. Sitten se suli kuin taikaiskusta kun tuo omituinen artisti uppoutui muistelemaan elämänsä käännekohtaa.

Viiskymppiä satsilta

Minnan muistiinpanoista: Dj Jonden mutkikkaalle polulle sattui huomattavan paljon laskuja ja välillä vähän nousujakin. Todellisen sukelluksen Jonden elämän vuoristorata koki juuri ennen tuon nuhjuisen hahmon ryhtymistä kiertäväksi Dj:ksi.

Jonde heräsi epämääräiseen kivuntunteeseen soluhuoneensa sängyssä. Vähitellen hänen aistinsa terävöityivät ja kivunlähde paikallistui vasempaan jalkaan. Pohkeessa oleva haava oli tulehtunut ja sykki kivusta. Koko jalka oli pahasti turvonnut ja sitä kuumotti. Hiki kirposi Jonden otsalle, kun hän kapusi vaivalloisesti ylös punkastaan.

Pitääköhän tuo jalka amputoida, tuumi Jonde itsekseen ja pudisti päätään. Pohkeessa oleva pistohaava ei ollut juuri parantunut. Lisäksi Jonden työpaikan, Laitaniityn nuorisotalon nousevat toivot olivat paljastuneet todellisiksi sadisteiksi potkiessaan aina välillä kipeätä jalkaa. Varsinkin, jos Jonde sattui voittamaan biljardissa.

Ehkäpä kolmas lääkärissäkäynti riittäisi, Jonde pohti. Kipulääkkeet alkavat olla lopussa. Eivätkä ne todella olleeet tehonneetkaan enää kahteen viikkoon. Mitähän korvikkeita keittiöstä löytyisi? Jonde raahusti soluasunnon jääkaapille. Yleensä siellä ei ollut kuin kuiva juustonkannikka ja valo. Mutta nyt…

Jääkaappi oli sullottu kukkuroilleen olutpulloja. Ne lähes loikkasivat hyllyiltä Jonden syliin. Mitä ihmettä, mietti Jonde hetken, mutta huomasi sitten pullojen päälle jätetyn lapun. ÄLÄ JUO! SEPON KILLAN VUOSIJUHLAOLUET. Tämäpäs sattui, hihkaisi Jonde. Eiköhän noilla tokene. Suurempikin joukko. Ja yksi hintelä DJ.

Jonde kurlutti pikaisesti muutaman pullon alas kurkustaan. Olo rauhoittui vähän. Vielä yksi tai kaksi, tai ehkäpä kolme, niin saattoi jo lähteä töihin. Jonden kurkku tuntui muuttuneen leveäksi viemäriksi, kun hän imaisi pötsiinsä vielä puoli tusinaa pullollista kellertävää mallasjuomaa.

Jonden korvissa suhisi ja päässä sirisi kun hän viimein tarpoi vaivalloisesti kohti Laitaniityn nuorisotaloa. Askel vei häntä hitaasti ja epävarmasti kohti päämäärää. Lähes velttona perässä lerpattava jalka jätti laahausjäljen soratien märkään pintaan. Perjantai-illan juhlijat eivät kiinnittäneet nuhruiseen hahmoon huomiota. Jonden tuskaisa vaellus sai jatkua häiriintymättä.

Nuorisotalon ovi ei ottanut auetakseen. Jonde tempoi sitä raivoisasti, mutta turhaan. Kymmenen minuutin riuhtomisen jälkeen hän muisti, että ovea piti työntää. Sisälle päästyään hän hoiperteli kohti jumppasalia. Kyllähän hommat pienessä laitamyötaisessäkin onnistuvat, Jonde tuumi. Valitettavasti ovella seisoskeleva DJ:n esimies, Pena, ei ollut samaa mieltä.

-Jonde perhana, ei tänne sentään ihan noin dokuisena voi purjehtia! Pena oli entinen merimies ja käytti mielellään alan sanastoa.

-Tuota, miksei?

-No…ehkä tämän kerran. Jos levy kädessä pysyy. Mutta älä hyvä mies ota sitä tavaksi. Pakkohan täällä edes valvojien on olla selvinpäin, ettei koko homma menisi ihan yli laidan.

-Joo, pidän mielessä.

Jonde laahusti apeana kohti jumppasalin reunassa sijaitsevaa Dj:n pönttöä. Hän ei mielellään tuottaisi pettymystä niinkin mukavalle kaverille kuin Pena.

Levy kolahti lautaselle. Teinit velloivat Jonden silmien edessä yhtä kiivaasti kuin happoiset nesteet hänen mahassaan. Yksi repaleiseen farkkutakkiin sonnustautunut juniori oli ankkuroinut itsensä tukevasti Dj:n pöntön viereen. Kaverin naama muistutti sulaa laavaa ja hengitys haisi valkosipulilta. Siinä se katsella tillitti Jondea ja jankutti lakkaamatta: lainaa viiskybää, lainaa viiskybää. Jonde ei kehdannut karjua päin teinin naamaa, että en lainaa. Levysepon hengityksen ohrainen aromi olisi paljastanut liiankin selvästi artistin mielentilan.

Biisit survoutuivat kuin väkisin jumppasalin ummehtuneeseen ilmanalaan. Jonden päässä pyöri. Teinin jankutus yhdistyi DJ:n pään sisäiseen kiertoon kerrassaan omituisin seurauksin. Kiertää…kiertää…viiskybää…kiertää…viiskybää. Puolivälissä iltaa oloonsa syvästi turhautunut Jonde oli vakaasti päättänyt lopettaa työnsä, ryhtyä kiertäväksi Dj:ksi ja veloittaa keikoistaan viiskymppiä (8,4 euroa) satsilta.

Kuin vahvistaakseen uutta liike-ideansa, Jonde ryhtyi sanoista tekoihin. Levy toisensa jälkeen singahti kaaressa tanssilattialle. Teinit vaikuttivat yllättyneitä Dj:nsä raivosta. Yleensä Jonde ei vähästä hermostunut. Solmio vinossa, tukka hapsottavana ja silmät verestävinä viheltäviä ohjuksia väkijoukkoon syytävää artistia ei voinut kuitata pelkällä olankohautuksella. Pieni, orastava paniikki levisi yleisössä. Nuoret toivot päättivät kaikessa hiljaisuudessa vaihtaa maisemaa. Joukkoon tuli todella vauhtia, kun teräväsärmäinen single kolahti keskelle erään jampan otsikkoa jättäen jälkeensä vuotavan verinaarmun.

Salin ulkopuolella päivystävä Pena katseli kummissaan ulos säntäävää väkijoukkoa. Onkohan joku sytyttänyt taas verhot palamaan, tuumi tuo kaikenkokenut sosiaalisetä. Hän oli yllättänyt nähdessään salista ulos harppovan punaisen, turhautuneen, tuskaisen ja todella vihaisen Jonden ilmeen.

-Hei, Jonde! Palaako siellä?

-Ei.

-Miksi te lopetitte jo? Diskoahan on jäljellä vielä pari tuntia!

Penan äänensävy oli jo ärtyneempi ja lähestyi asteikon tiukinta "minulle ei kyllä ryttyillä" tyyliä.

-Se on loppu nyt! Puuskahti Jonde.

-Häh? Pena hämmästyi todella. Tuo ei ollut kaverin tapaista.

-Saatte etsiä uuden Dj:n. Minä lopetan!

-Mutta älä nyt pienestä suutu…

-Pienestä? Tämä hullujenhuone on rassannut hermojani jo tarpeeksi kauan! Onnea matkaan. Minä häivyn nyt!

Penan tyrmistynyt ilme pysyi kasvoilla vielä kauan sen jälkeen, kun Jonde oli paukauttanut nuokkarin oven kiinni viimeistä kertaa ja koikkelehtinut ulos tummuvaan iltaan. Nooh, Pena tuumi, pitääpä ilmoittaa työkkäriin avoimesta paikasta. Jonden veroista Dj:tä olisi kyllä vaikea löytää. Olihan kaveri kestänyt täällä yllättävän kauan. Siihen menisi varmasti ainakin pari tuntia.

Seuraavana aamuna Jonden olotila oli sanoinkuvaamattoman apea. Työpaikka oli historiaa ja päätä särki. Lisäksi uusi liikeidea oli menettänyt suurimman osan hohdostaan yön aikana. Miehen mieleen hiipi epäilys, haluaisiko kukaan ostaa kiertävän Dj:n palveluksia. Kyllähän ihmiset nyt omia soittimiaan osaavat käyttää.

Jonde ei silti lannistunut. Hän lavaili puhelinluettelosta osoitetietoja. Ovelta ovelle kiertäminen toisi paremman varmasti tuloksen kuin pelkkä puhelimella asiakkaille soittaminen. Pikaisesti hän laati karttaan lähiön kiertojärjestyksen ja ryhtyi sanoista tekoihin. Jonde, kiertävä Dj, oli syntynyt!

Kuulas kesäpäivä porotti kuumasti ja hiki tippasi otsalta artistin lähestyessä ensimmäistä keikkapaikkaansa. Se oli luhtitalon yksiö, jossa asusti listan mukaan joku E. Nyyssönen. Jonde lavaili osoitelehtiötään mietteliäänä. Taitaa tyyppi olla sinkkumiehiä, pohti Jonde ja soitti ovikelloa.

Oven avasi muukalainen toiselta planeetalta. Siltä se ainakin vaikutti. Kaverilla oli päällään maaliin tahraantuneet työhaalarit ja uimalasit. Tulevan asiakkaan kädessä oli tahmainen kärpäslätkä, jolla hän viuhtoi lakkaamatta asunnon tunkkaista ilmaa. Huoneisto oli täynnä pienelämää ja haisi teurastamon jätekasalta.

Jaha, näinkös tässä taas kävi, Jonde tuumi. Sitten hän irvisti ja aloitti hommansa.

4. Välinäytös: Rankkaa on kiertolaisen elämä

-Ja sitten tuli viimein seinä vastaan.

Jonden ilme synkkeni hänen kertoessaan arasta asiasta. Selvästikään hän ei ollut päässyt vielä tapahtuneesta yli. Minnakin ääni oli saanut ripauksen myötätuntoa hänen kysyessään:

-Kiertävän DJ:n elämä ei ollutkaan herkkua?

-No eipä ollut ei. Eihän minulla koskaan ole juuri ollut matikkapäätä. Eikä paljon järkeäkään.

Tässä asiassa Minna oli aivan samaa mieltä.

-Kerropa vielä siitä mainitsemastasi rankasta keikasta, niin sitten minun täytyy jo lähteä.

Minnan pää tuntui räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Tyypin elämä oli ollut aivan liikaa kerta-annoksena nautittavaksi.

-Selvä. Se olikin todella outo reissu. Kaikki meni kutakuinkin näin…

Rankempi rundi

Oli tuulinen alkusyksyn päivä, kun Jonde taivalsi vaivalloisesti Kaijonharjun katuja. Hänen jalkaansa särki, sitä vaivasi vanha sotavamma. Jokin aineista seonnut jengiläinen oli puukottanut häntä viisi vuotta sitten jalkaan. Siinä tuntui nykyisin hermosärkyä aina kylminä ja kosteina päivinä. Tiedäthän, sellaista…pirullista.

Nyt Jondea otti päähän. Hän oli takulla Oulun omituisin keikkatyöläinen. Jonden liikeidea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan soittaa ihmisille heidän omia cd-levyjään heidän omilla soittimillaan ja periä siitä viisikymppiä satsi. Jonde sai tämän kuningasidean soittaessaan levyjä eräänä tympeänä perjantai-iltana limudiskossa. Silloin teinit olivat olleet tavallista kännisempiä ja Jondella lääkkeet lopussa.

Pari vuotta taloja kierrettyään Jonde oli säälittävä näky. Sellainen hän oli toki ollut ennenkin, mutta tätä nykyä tämän surkuhupaisan hepun olemus ei juuri poikennut Kaijonharjun puistokemisteistä. Ilman kauppakouluakin Jonde osasi laskea, että viisikymppiä viikossa ei ollut riittävä summa ylläpitämään aikuiselle miehelle minkäänlaista elintasoa. Ja se oli todella hyvän viikon saalis. Jonden ammattiylpeys esti häntä käymästä sossun tiskillä, joten hän oli todella edellä aikaansa etsiessään ruokansa roskiksista.

Useat radikaalit tahot olivat olleet hyvin kiinnostuneita Jonden hyötydyykkaamisesta. Hän oli saanut paljon uusia yliopistoystäviä. Enimmäkseen kettutyttöjä ja muita vihreitä. Sekä yhden kolmisormisen, kellanharmaan pienen miehen, mutta se varmaan oli vain hallusinaatio.

Jonden maha soitti sooloa, kun hän silmäili puistonpenkille unohtuneesta lehdestä ruokamainoksia. Siankylkeä, vasikanleikettä…mutta tosiasiassa ruuaksi oli jälleen kerran nahistuneita retiisejä. Mutta mitä näenkään! Jonde katsoi lehdessä olevaa kissankokoisilla kirjaimilla präntättyä tekstiä, jossa luki: koehenkilöitä etsitään. Hänen silmänsä välähtivät. Ruokaa…ja rahaa. Siitäpä duunia päiväksi, hän mietti ja lähti suunnistamaan ilmoituksesta lukemaansa osoitteeseen.

Oikeastaan on ihan kivaa pitää vähän rokulia keikoista, Jonde aprikoi. Lehden osoite oli lähistöllä, joten sinne ei kestänyt kauan kävellä edes laahaavalla tyylillä. Se oli hyvä, sillä hän arveli lehti-ilmoituksen vetävän kosolti populaa. Mutta kas kummaa. Kun Jonden avasi oven tuon lääkefirman streriiliin aulaan, paikalla ei ollut ketään.

No jopas on kumma, Jonde hymähti. Ihme, kun raha ei ihmisille kelpaa. Jonde raahusti vastaanottotiskille ja hymyili sihteerille. Wau, hengähti Jonde mielessään. "Daisarit" alkoi pyöriä Jonden päässä nopeutetun karusellin tavoin, vaikka hän ei juuri pitänyt Juicesta.

-Miten voin auttaa? Liversi tuo d-luokan hollywood elokuvasta karannut minussa-ei-ole-mitään-aitoa-mutta-kaikki-on-hyvin-tehty blondi.

-Tuota, voisitko ystävällisesti neuvoa, mihin koehenkilöt ilmoittautuvat? Kähisi Jonde kiihtyneenä, ja näytti lehti-ilmoitusta sihteerille.

Blondi kumartui eteenpäin niin, että Jonde näki ne. Häntä pyörrytti. Sihteeri hymyili ja iski silmää. Sitten hän sipaisi Jondea reidestä ja supisi hänen korvaansa:

-Lähdetäänkö takahuoneeseen, muru?

Jonde huomasi näkevänsä valveunia ja pakotti itsensä palaamaan takaisin arkeen.

-Hei, kaveri, kuuletko? Nimi vain tähän, rappuset ylös ja oikealle, sihteeri kivahti.

Jonden matka haavemaailmasta maanpinnalle oli karu, mutta keikalla ollessaan sitä tottuu kaikenlaiseen. Jonde putosi jaloilleen kuin kissa hypättyään viidennestä kerroksesta. Ei kovin näyttävästi, mutta toimintakykyisenä.

-Kiitos, hän sanoi ja lähti nousemaan rappuja yläkertaan.

Portaiden yläpäähän kavuttuaan Jonde katsoi ympärilleen. Käytävä näytti autiolta ja pitkältä. Itseasiassa koko paikka muistutti rangaistuslaitosta. Jonde oli viettänyt Kempeleen poikakodissa suuren osan lapsuuttaan, joten hän tunsi olonsa kotoiseksi. Hän koputti ja avasi vastausta kuulematta sihteerin neuvoman oven.

-Tarvitaanko täällä DJ:tä?, häneltä melkein pääsi nähdessään Frankensteinin morsiamen näköisen tutkijan.

Tämä 190 senttinen roteva nainen muistutti kovasti artistin keskivertoasiakkaita, joten lipsahdus olisi ollut ymmärrettävä. Viime hetkellä Jonde korjasi.

-Tarvitaanko täällä koehenkilöä? H än kysyi ja odotti naisen vastaavan

-Kyllä, tarvitsemme aivosi ja SIELUSI!.

Mutta tätäkään ei lausuttu ääneen, ja nainen vastasi:

-Kyllä, olet tullut oikeaan paikkaan. Ole hyvä ja istu tuohon penkille, niin otamme sinulta muutamia tietoja ylös

Se olikin kerrassaan epäilyttävä lista kysymyksiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut Jonden iästä, ruokailutottumuksista, veriryhmästä tai muistakaan yleensä tutkimuksen taustamateriaaliksi kerättävistä tiedoista. Sensijaan kysyttiin:

Viimein, kolmisivuisen lomakkeen täytettyään Jondea hirvitti. Vaikkei hän erityisen välkky ollutkaan, niin mies aavisteli pahinta. Hänelle nyökättiin hyväksyvästi.

-Sovit tähän kokeeseen erinomaisesti, hänelle kerrottiin.

-Juuri tällaista henkilöä etsimmekin, kommentoi viiksekäs Ms. Frankenstein kellertävien hampaidensa välistä.

Taitaa olla edessä rankempi rundi, tuumi Jonde, kun hänen hihansa käärittiin ylös. Ms. Frankenstein otti neulan pöydältä. Se oli pitkä ja sen sisällys näytti kellertävältä.

-Tämä nipistää hiukan. Sinulle annetaan nyt kokeellista psyykenlääkettä. Aineen vaikutuksen loputtua saat kertoa kokemuksestasi meille.

DJ:tä hymyilytti. Taisin päästä ilmaiselle tripille, josta saa vielä rahaakin, hän tuumi. Sitten, kun neulan mäntä oli pohjassa, Jonde tunsi päässään kiskaisun. Hän tunsi lentävänsä kuin sukkula läpi maailmankaikkeuden.

Jonden pää täyttyi ensin epäselvistä valoista, jotka tanssivat häilyvästi juuri näkökentän rajalla. Seuraavaksi tuli sarja ilotulituksekomaisia valonpyrähdyksiä. Viimein näkymä vakiintui tasaiseksi tähtimatoksi. Jonde räpisteli galaksin poikki kuin varpunen. Meno ei tosin ollut yhtä sulavaa, mutta varmanoloista se oli. Ja lujaa mentiin. Välillä miehestä tuntui, kuin hänellä olisi pelattu galaksinvälistä flipperiä, niin rajuksi tuo poukkoileva matkanteko yltyi.

Lopulta Jonde huomasi saapuneensa jonnekin. Paikka näytti oudolta. Taivas oli tavallista punertavampi, ilma tuntui raskaalta hengittää. Kolme aurinkoa valaisi planeettaa oudossa kulmassa saaden DJ:n käden näyttämään entistäkin kalpeammalta.

Huh, onpa todentuntuista. Tuntuu ihan siltä, niinkuin oikeasti olisin täällä. Jonde otti muutaman askeleen eteenpäin. Hänen kuluneiden kenkiensä alla rahiseva sora oli oudonnäköistä, se jousti kävellessä normaalia enemmän. Jonde katseli ympärilleen. Useiden kilometrien säteellä näkyi vain autiota kamaraa, mutta kaukana horisontissa kimmelsi kaupunki. Jopa Jonden logiikalla pystyi päättelemään, että sinne hänen tuli kävellä.

Niinpä Jonde laittoi lapikasta toisen eteen, käveli yllättävän ripeästi, joustavin askelin pitkin futuristista maisemaa. Kylläpä nämä kemistit ovat kehittyneet sitten 60-luvun hippiaikojen, tämä on kerrassaan mahtava trippi. Entisaikoina sitä vain oli hetken pihalla, sitten tuntui kuin päässä olisi muurahaisia ja lopulta heräsi suu mudalta maistuen. Ei puhettakaan, että maisemat olisivat vaihtuneet tai että olisi voinut kävellä oudoilla planeetoilla.

Kotvasen käveltyään Jondea alkoi väsyttää. Lisäksi häntä jo tympäisi olla matkalla, josta pikkuhiljaa oli tulossa ikävystyttävä. Itseasiassa se alkoi muistuttaa hänen normaalielämäänsä, tarpomista paikasta toiseen joko soittokeikkojen tai ruan perässä. Jonde hymähti mielessään. Tästä ei tosiaan puutu, kuin muutama hullujenhuoneelta karannut vakioasiakas.

Siinä vaiheessa, kun tuo pahuksen kaupunki oli kivenheiton päässä, Jonde oli jo monta kertaa aikonut jättää matkanteon kesken ja pötkähtää selälleen. Hän ei ollut mikään luovuttajaluonne ja oli jaksanut kävellä pelkän sisunsa avulla näinkin pitkälle. Jostain löytyi vielä voimia jatkaa ja lopulta Jonde käveli tämän oudon kaupungin katuja. Ne olivat yhtä autioita kuin hänen lukioilaisbändinsä keikkapaikat.

Jonde katseli myhäillen rapistuneita taloja. Onpa kotoista, talothan muistuttavat ihan hänen lapsuudenkotiaan Tyrnävällä. Tosin muistot syntymäkodista olivat vain kahden vuoden ajalta ja monen elämänmainingin kuluttamia. Jonde mietti, mitä hän täällä tekisi. Trippi ei tuntunut olevan läheskään ohi.

Jonde päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa hommat. Eihän tässä muukaan auta. DJ on DJ vaikka sitten jossain päänsisäisessä avaruudessa. Niinpä hän koputti ensimmäisen talon oveen.

Oven avaaja oli aikamoinen möykky. Siltä ainakin Jondesta näytti. Sillä oli joku tuntosarvi ja pyöreänmuotoinen näköelin. Kai. Mutta urheasti Jonde heitti vakiorepliikkinsä tälle kasalle. Olihan se/hän/tuo mahdollinen tuleva asiakas.

-Tarvitaanko täällä DJ:tä, kysyi Jonde ja odotti, että hänet syötäisiin päivälliseksi tai uhrattaisiin jollekin jumalalle.

Mutta kas kummaa, tuo oudon planeetan vielä oudompi asukki sanoi vain. "Kyllä, tule sisään". Jonde ei tiennyt, oliko tämä hyvä vai huono asia, mutta astui kuitenkin tuohon matalaan majaan. Hämärääkin siellä oli, DJ otti aurinkolasinsa päästään ja laittoi ne paidan taskuun.

-Minkälaista musiikkia täällä kuunnellaan?, kysyi Jonde.

-Minä kuuntelen mieluiten tällaista Kazardialaisten vesiheinien suhinaa, vastasi alien.

Friikki, Jonde ajatteli mielessään. Noh, näihinhän olen jo tottunut.

-Onko sinulla soitinta?, Jonde kysyi.

Asukki osoitti ruumiinsa ulokkeella nurkkaa, jossa oli todella erikoinen viritelmä soittopeliksi. Se oli kasattu kömpelösti kokoon monenlaisista putkista ja kilistimistä. Möykyn ohjeilla DJ sai rakkineen toimimaan ja pian kaikuivat oudot saundit pitkin rapistuneita seiniä.

Talon asukki näytti vajoavan transsiin kuullessaan ihmeelliset sävelet. Se hytkyi omituisesti vaihtelemalla painoaan puolelta toiselle. Jaha, näin ne alienit sitten bailaavat. Jondea hymyilytti. Sitten hän ajatteli vähän miksata. Pakkohan sitä jotain palkkionsa eteen tehdä. Hän kilisteli vähän huminan sekaan ja paukutteli putkia.

Se ei tainnut olla viisasta. Talon asukin ainoassa sumeasti tuijottavassa silmässä välähti jokin. Jonde olisi voinut vannoa sen olevan raivoa. Perhana, nyt suututin sen, kävi Jonden mielessä juuri ennen kuin hänen jalkansa alkoivat toimia. Hän kiisi kuin aroporo karkuun tuota vihaista möykkyä, jonka musiikillinen nautinto oli pilalla. Friikit voivat olla todella vihaisia, jos sille päälle sattuvat. Möykky loikki yllättävän ketterästi Jonden perässä. Hän pääsi ovelle, riuhtaisi sen auki ja juoksi huohottaen pitkin autioita katua perässään tuo raivoisasti pomppiva pallo. Jonden huonompi jalkakin tuntui toimivan, eikä juokseminen tuntunut lainkaan pahalta.

Pian Jondea alkoi naurattaa. Popopo poing poing popooing pooing- kuului hänen mielessään, vaikkei hän liiemmin pitänyt Irwinistäkään. Viimein asukki jäi jälkeen ja Jonde hidasti vauhtia. No eipä tämä paikka juurikaan Kaijonharjusta poikkea, hän nauroi jo ääneen ja havahtui lääkefirman tutkimushuoneessa kummasteleviin katseisiin.

Vähän rauhoituttuaan Jonde antoi tyylitellyn kuvauksen keikastaan. Hän sai kuulla, että oli mahdollista, että hän oli tehnyt sen oikeasti. Jondea puistatti.

-Minä siis kävin siellä...paikassa?

-Niin, se on mahdollista. Ottamasi aine on yhteistyössä NASA:n kanssa henkimatkustamiseen kehitetty kokeellinen valmiste. Sen tarkoitus on erottaa sielu ruumista, jotta se voisi matkata vieraille planeetoille, vastasi Ms. Frankenstein aprikoiden.

-Varmoja tosin emme voi olla, joten jatkamme kokeita. Kiinnostaisiko sinua…

Siinä lauseen kohdassa Jonde nousi seisomaan ja otti takkinsa naulasta. Hän lenkkasi huonolla jalallaan yllättävän ketterästi ulos huoneesta. Nyt riitti keikkailu, totesi Jonde mielessään ja suunnisti kohti työvoimatoimistoa.

Jonde oli hieman masentunut täyttäessään kuvausta itsestään ja varatessaan aikaa virkailijalle. Häntä vähän epäilytti, palkkaisiko kukaan enää häntä tavallisiin töihin. Varsinkin, kun lomakkeessa entisten työpaikkojen kohdalla luki nyt:kiertävä DJ, erikoistunut intergalaktisiin keikkoihin. Epäonnistuminen artistina kirveli miestä hieman, mutta ehkä näin oli parasta. Saanpa ainakin ruokaa ja katon pääni päälle, hän tuumi sosiaalitoimistoon kävellessään.

Kotvasen kuluttua Jonde sai kaupungin asunnon ja pääsi töihin erään suuryrityksen pakkauslinjalle. Hän oli jo tyystin unohtanut entisen elämänsä kiertelevänä DJ:nä. Kunnes koitti firman joulujuhlan aika.

Jondea ei tosin pyydetty soittamaan levyjä, mutta hän näki ensimmäistä kertaa yrityksen johtohenkilöt. Keikkatyöläisenä ollessaan Jonde oli usein miettinyt, mitä hänen asiakkaansa tekivät työkseen.

Täällähän ne olivat, melkein kaikki. Firman laatupäällikkö kuunteli vapaa-aikanaan kärpäsen surinalevyjä, varatoimitusjohtaja pukeutui naisten vaatteisiin ja toimitusjohtaja oli hyllyvä limamöykky kaukaiselta planeetalta.

Epilogi: Niinhän siinä sitten kävi

Viimein urhea neito sai tarpeekseen. Minna riuhtaisi Jonden asunnon oven auki ja juoksi taakseen katsomatta ulko-ovelle niin lujaa kuin pääsi. Siinä hötäkässä hänen kengästään irtosi korko. Toimittajan tukka hapsotti ja silmien ilme oli lasittunut. Käsi puristi pihtiotteella muistiinpanoja.

Auton luona Minnaa odotti uusi järkytys. Upouusi mersu oli nyt riisuttu malli. Toisin sanoen siitä ei ollut jäljellä kuin yksi pölykapseli. Minna huusi nyt jo ääneen ja lähti hölkkäämään avojaloin kohti kaupungin toisella laidalla sijaitsevaa kotiaan.

Muisto Jonden epämääräisestä elämästä piinasi nousevaa kykyä vielä pitkään. Hän huomasi näkevänsä toistuvasti unta avaruusolennoista, sekavasta punkbändistä ja hulluista jenginuorista. Kuin sumussa Minna kirjoitti muutaman kappaleen artistiksi itseään kutsuvan kahelin elämään pohjautuvasta kirjasta. Hänen tekstinsä tyyli sai psykedeelisiä sävyjä.

Minna huomasi myös muun olemuksensa muuttuneen. Työpaikallakin häntä katsottiin pitkään, kun neito asteli käytävillä muotivaatteiden sijaan tuulipuvussa. Toimistolle hän saapui aina bussilla, eikä enää harkinnutkaan uuden auton ostoa.

Viimein tekele oli valmis. Minna löi sen pomon pöydälle niin että tärähti.

-Siinä on. Enempää ei siitä tyypistä herunut!

-Jaha. No hyvä. Minä luen sen läpi niin katsotaan sitten.

Myös pomo tuntui alistuneen kohtaloonsa. Seuraavana päivänä hän kutsui Minnan toimistoonsa.

-Seuraavaksi minulla onkin sinulle mielenkiintoinen aihe.

-Mikä se olisi?

-No tämä on perinteisten kotiruokien keittokirja. Menet ja keräät aineistoa eri ravintoloiden kokeilta.

-Selvä.

Helpottuneena Minna palasi jälleen töidensä pariin. Dj Jondesta hän ei sen koommin kuullut mainittavan sanaakaan. Kului aikaa. Minna rutinoitui työhönsä ja löysi viimein oman arkiArskansa. Pari tenavaa pyöräytettyään tuo ennen niin hemaiseva neito oli kaksikymmentä kiloa lihavampi. Sätkä roikkui hampaissa, kun hän kokkasi kitiseville jälkeläisilleen ruokaa. Reseptit olivat peräisin itse kirjoitetusta keittokirjasta, tietenkin.

Kului lisää aikaa. Minnan lapset kasvoivat ja menivät kouluun. Elämä tuntui asettuneen radalleen. Kunnes eräänä päivänä hänen nuorimmaisensa Pentti tuli syliin istumaan raskaan työpäivän jälkeen.

-Hei äiti…

-Niin?

-Minä haluan isona kiertäväksi DJ:ksi!

Minnan pumppu löi tyhjää. Silmissä sumeni. Vielä tajunnan sammuessa Minnan päässä kiersi se tosiasia, että hän oli säilyttänyt Jonde- käsistään ullakolla. Ja että Pentti oli käynyt siellä turhan ahkerasti viimeaikoina.